Kaikoura oli ensimmäisiä paikkoja joista lueskelin ennen päätöstä lähteä Uuteen-Seelantiin. Eilen kävelin typerä virne naamallani samaa katua pitkin, jota puol vuotta sitten kattelin google mapsista.
Mua ei harmita yhtään maksaa bussimatkoista. Nää on käytännössä kiertoajeluja luonnonihmeiden keskellä. Mietin matkalla tänne et kuinkahan kauan Uudessa-Seelannissa pitäs asua että nää maisemat alkas tuntua arkipäiväsiltä. Kauan. Uudessa-Seelannissa, varsinkin nyt täällä Etelä-Saarella, on jotenki alkukantanen fiilis. Kaikki on vihreää tai sinistä ja liikenteen äänien sijasta kuuluu vaan aallot ja tuuli. Täällä pystyy hengittää.
Kaikoura on täynnä talvea pakenevia eurooppalaisia turisteja. Tapasin kans yhen hollantilaisen tytön, joka kerto olleensa nuorisovaihdossa Suomessa Kalajoella.
Joo ja hylkeet. Hurraahuuto kaikille hylkeille. Olin kun pikkulapsi karkkikaupassa niiden keskellä. Ne lähinnä vaan loikoili tuolla kallioilla välittämättä mistään tai kestään. Paitsi kun uskalsin metrin lähietäisyydelle ni yks noista kavereista lähti pomppimaan hassuja hyljehyppyjä mua kohti ja pysyin sen jälkeen vähän kohtuullisemman välimatkan päässä.
Vaikka Kaikourassa tosiaan on paljon turisteja, kävelin puolisen tuntia rantaa pitkin seuranani vaan linnut ja aallot. Vähän vaihtelua kaupungissa asumisen jälkeen.
Joo ja hylkeet. Hurraahuuto kaikille hylkeille. Olin kun pikkulapsi karkkikaupassa niiden keskellä. Ne lähinnä vaan loikoili tuolla kallioilla välittämättä mistään tai kestään. Paitsi kun uskalsin metrin lähietäisyydelle ni yks noista kavereista lähti pomppimaan hassuja hyljehyppyjä mua kohti ja pysyin sen jälkeen vähän kohtuullisemman välimatkan päässä.
Vaikka Kaikourassa tosiaan on paljon turisteja, kävelin puolisen tuntia rantaa pitkin seuranani vaan linnut ja aallot. Vähän vaihtelua kaupungissa asumisen jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti