MOEEEEEEH.
Mul on viidentoista päivän riemukas työputki meneillään. Kahvinvalmistuksesta on kovaa vauhtia tulossa mun suuri intohimo. Oon vihdoin alkanu kunnolla oppia ja viemäriin menee keskimäärin enää joka viides kuppi. (Maidonvaahdotus on vaikeeta!) Tän kahvihifistelyvaiheen alettua Starbucksin kahvitki on menettäny hohtonsa ja juon kahvini useimmiten muualla.
Kapaissa työskentely on ehottomasti ollu yks parhaista jutuista koko Uudessa-Seelannissa ja harmittaa lähteä sieltä. Kertaakaan ei oo ollu kurjaa mennä töihin. Työhousuiks käy shortsit, musiikkia soitetaan oman mielen mukaan Spotifysta, mun lävistys ei haittaa ja mitään hygieniapassin kaltasta ei vaadita. Ja koko ajan on hurjasti työtä ja tehtävää. Suunnittelin leipovani mustikkapiirakan töihin vietäväks mun vikana päivänä, mut tästä kurpitsan ja kumaran luvatusta maasta ei näköjään saa varsinaista kermaviiliä. Mut löysin onneks jotain kermaviilin tapasta, joka saa luvan kelvata. Näien mustikat on kans tosi erimakusia suomalaisiin verrattuna.
Mulla on siis viis yötä jäljellä Wellingtonissa. Varasin muutama päivä sit lauttamatkan Pictoniin. Suunnitelmat vielä vähän auki, mut Etelä-Saarella olis tarkotus reissata kaks tai kolme viikkoa, ja tulla sit takasin Wellingtoniin päiväks tai kaheks.
Oon ahminu Wellingtonin kulttuurielämyksiä oikeen urakalla raahaamalla kavereita museoihin ja näyttelyihin jotka oli vielä näkemättä. Vaikka Wellingtonista lähteminen on tavallaan tosi kurjaa, en malta oottaa et pääsen näkemään Etelä-Saarta. Ihan kuin oisin lähössä ulkomaanmatkalle. Yllättävän monet mun uusseelantilaisista tutuista on sanonu, ettei ne oo koskaan käyny Etelä-Saarella. Tuntuu kummalliselta, mut toisaalta, en mäkään oo käyny Lapissa. Jos se nyt on yhtään verrattavissa.
Kotiinpaluu alkaa häämöttää ja mulla on ollu hurja mielialahurrikaani päällä viime aikoina. Oon laskenu päiviä kotiinpaluuseen vuorotellen ilolla ja kauhulla. Ikävöin miljoonaa asiaa Suomessa, mut Uusi-Seelanti tuntuu myös omalta. Yks päivä kun ajeltiin kaverin kanssa rantateitä pitkin ja huudatettiin uusseelantilaista musiikkia, en osannu ajatella muuta kun et en haluu lähtee vielä.
Enkä tiiä miten tuun pärjäämään ilman mun päivittäistä kurpitsa-annosta. Oon valehtelematta syöny täällä kurpitsaa joka päivä.
Maassa maan tavalla, "hey there, how's it going" tulee jo automaattisesti, mut joinakin päivinä kymmenennen turhanpäiväsen small talk -keskustelun jälkeen kaipaan vaan sitä miten suomalainen ettii bussista itsepintasesti sen ainoan vieruskaverittoman paikan ja asettelee kaiken mukanakulkevan omaisuutensa viereiselle penkille ettei kukaan vaan istu viereen.
Mul on tän reissun jäljiltä takana kymmenen uutta maata. Kotona odottaa taas pitkät talvet, pakkaset ja loska, sisäänpäinkääntyneet suomalaiset ja melankolisuus.
Muttei pienintäkään epäilystä siitä, etteikö Suomi olis maailman paras maa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti