after all, seasons change. do do cities. people come into your life and people go. but it's comforting to know the ones you love are always in your heart. and if you're very lucky, a plane ride away.

Aika valuu hiekkana sormissa. Herään aamulla sinipunanen lippu rintaa vasten painettuna. 

Auckland ei tunnu osalta Uutta-Seelantia. Enemmänkin portilta tän maan ja muun maailman välillä. (Ja tietenki oon paljasjalkanen wellingtonilainen ja nyrpistelen Aucklandille. Buuuuu.)

Käväsin eilen pohjoismaalasia tuotteita myyvässä Safka -liikkeessä haalimassa matkaevääks salmiakkia. Luonnollisesti söin ne jo. Matkaeväiden osto edellisenä päivänä on vaan looginen mahottomuus. Tiskin takana oli suomalainen, neljätoista vuotta Aucklandissa asunut herrasmies. (Joka myös toivotti mulle hyvää kotimatkaa ja taisin vastata "samoin". Mitä? Täytyy oikeesti skarpata näissä kieliasioissa.) Tää kassaherra myös mainitsi ettei mun aksentti paljastanu mua suomalaiseks. SCORE. Jokainen suomalainen reissaaja tähtää tähän.

Mun reissuunlähdöstä on melkeen päivälleen puol vuotta. Kaks hetkeä on pyöriny mielessä.

Kun lensin Uuteen-Seelantiin istuin ruotsalaisen pojan vieressä, joka oli matkalla toiselle Working Holidaylleen Australiaan. Tällä kertaa vuoden sijasta kuudeks kuukaudeks. Kun kysyin syytä lyhempään reissuun, tää poika vaan tokas: "because after six months away, you just want to go home". Hymyilin, mut mun oli vaikea ymmärtää. Liikaa intoa, jännitystä ja perhosia.

Toinen hetki oli monta kuukautta sitten Taupossa. Istuttiin kuumassa lähteessä, puhuttiin matkustamisesta. Yks kauan hiljaa istunu uusseelantilainen poika sano, ettei se oo ikinä käyny ulkomailla, "because New Zealand has everything I need". 

Mietin sitä pitkän aikaa. En pystyny samaistua. Suomi on koti, mut mun on päästävä maailmalle. Jokaisen reissun jälkeen, huolimatta siitä miten upeita paikkoja oon päässy näkemään, Suomi tuntuu aina hitusen hienommalta. Ja samalla jokaisen reissun jälkeen hinku maailmalle on hitusen suurempi.

Alle 10 tuntia lähtöön ja käyn ylikierroksilla. Ootan lentomatkaa innolla. Lentäminen on karkkia. Kentät on ostoskeskuksia, koneet ravintoloita ja elokuvateattereita yläilmoissa. Oon ilmeisesti ainut, joka tykkää lentokoneruoasta.

Keräsin joitain lempijuttuja näiden kuuden kuukauden ajalta. Olis pitäny kuvailla enemmän kavereita. Olis pitäny kuvata enemmän kahviloita ja illanviettopaikkoja joissa tuli käytyä. Olis pitäny kuvata enemmän arkea. Loppujenlopuks just sitä tulee mieletön ikävä.

Mitä vielä. Oikeesti reissatkaa, jos on yhtään hinku maailmalle. Seuraavat reissut siintää jo silmissä. Rinkka messiin ja liput minne vaan. Arvatkaa kadunko sekuntiakaan et lähin.

"Honey, don't worry. You can always come back."

how inappropriate to call this planet Earth when it is quite clearly Ocean

Palasin takasin Taurangaan toisen delfiinireissun merkeissä. Sää oli kirkas ja tuuleton, joten päädyttiin viettämään merellä kokonaiset seittemän tuntia. Delfiinejä näky tällä kertaa kymmenittäin. Koska delfiinit ilmeisesti kiinnostuu taputtavasta ja hihkuvasta ihmisjoukosta, saatiin luvan kanssa antaa kaiken ilon ja riemun näkyä.

Heti alussa joku spottas vauvadelfiinin täyskasvusten joukosta. Uuden-Seelannin laissa on monia delfiinejä suojelevia pykäliä, joista yks on, ettei poikasen läsnäollessa oo veteen menemistä. Istuttiin paatin keulassa samaan aikaan kun äiskädelfiini ui poikasensa kanssa ihan meidän jalkojen juuressa. En usko, että kukaan pysty oikeesti sanoa olevansa pettyny. Päinvastoin, oli vaan etuoikeutettu olo.

Joten vaikka märkäpuvut ja snorkkelit jäi käyttämättä, olin ihan omassa elementissäni, mieletön kokemus. Pelkkä luonnonvarasten delfiinien näkeminen sai mut onnesta sekasin.

kia ora

Keräsin muutamia juttuja, jotka on Uudelle-Seelannille tyypillisiä.

-Vanilja-toffee-hunaja akselilla liikkuva Hokey Pokey on suosituin jätskimaku.

-Nää ihanat tomaatinmuotoset ketsuppipurkit löytyy valehtelematta lähes jokaisesta ruokapaikasta. Noita voi myös ostaa matkamuistomyymälöistä. Sama juttu noiden "The longest drink in town" -kertakäyttömukien kanssa. Kapaissa me käytettiin noita pirtelökippoina.

-Kiweillä on hassu tapa lopettaa lauseet sanomalla "eh?" (It's raining outside, eh?) Joskus jopa ilman kysyvää sävyä, mikä tuntuu vieläki hämmentävältä. Siinä missä sweet ja sweet as on mun korvissa arkipäiväsiä ilmasuja, en oo vielkään tottunu sanomaan choice (= excellent, great), jota nää hokee kans aika lailla.

-Luonnollisesti koko maa on lampaita täynnä. Uuden-Seelannin julkkislammas on jo edesmennyt Shrek, joka vältteli kerimistä kuuden vuoden verran (luolassa piileskellen) ja palas takasin tän näkösenä.

Yheksän yötä jäljellä. Suomi-juttui on ollu ikävä!

there's more to be seen than can ever be seen

Tiesin Punakaikista kaks juttua etukäteen. 1) Hassut "pannukakkukivet". 2) Meillä on Kapaissa aamupalamenussa annos nimeltä "Punakaiki stack". Jonka kanssa mulla oli muuten aina muistamisongelmia, koska ton annoksen sai valita joko kokonaisena tai puolikkaana, ja joko sienillä tai pekonilla. Plus kaikki asiakkaat näytti haluavan muuttaa tai lisätä jotain, tai ne halus että niiden kananmunat paistetaan tietyllä tavalla. Joku halus lisätä "pienen palan lohta ja neljäsosa avokadon". Moro.

Mut joka tapauksessa, Punakaiki lätkäs ittensä kärkipäähän mun "Uuden-Seelannin kauneimmat paikat" -listalla. Pannukakkukivet näytti tuplasti paremmalta luonnossa kun kuvien perusteella. Ranta oli muutaman askeleen päässä mun hostellilta, aallot oli huikeita ja merivesi niin jäätävää, et olin nynny enkä tarennu uimaan. Päiväsaikaan hiljanen ranta täytty illalla ihmisistä. Kaikki tuli kattomaan auringonlaskua.

Punakaiki oli Mount Cookin tavoin ruokakaupaton pikkupaikka, mut tällä kertaa olin osannu varautua. Tulin tänne Franz Josefin kautta, jossa pysähyin käytännössä vaan nukkumassa matkalla tänne. Seuraavaks vuorossa Nelson.