there's more to be seen than can ever be seen

Tiesin Punakaikista kaks juttua etukäteen. 1) Hassut "pannukakkukivet". 2) Meillä on Kapaissa aamupalamenussa annos nimeltä "Punakaiki stack". Jonka kanssa mulla oli muuten aina muistamisongelmia, koska ton annoksen sai valita joko kokonaisena tai puolikkaana, ja joko sienillä tai pekonilla. Plus kaikki asiakkaat näytti haluavan muuttaa tai lisätä jotain, tai ne halus että niiden kananmunat paistetaan tietyllä tavalla. Joku halus lisätä "pienen palan lohta ja neljäsosa avokadon". Moro.

Mut joka tapauksessa, Punakaiki lätkäs ittensä kärkipäähän mun "Uuden-Seelannin kauneimmat paikat" -listalla. Pannukakkukivet näytti tuplasti paremmalta luonnossa kun kuvien perusteella. Ranta oli muutaman askeleen päässä mun hostellilta, aallot oli huikeita ja merivesi niin jäätävää, et olin nynny enkä tarennu uimaan. Päiväsaikaan hiljanen ranta täytty illalla ihmisistä. Kaikki tuli kattomaan auringonlaskua.

Punakaiki oli Mount Cookin tavoin ruokakaupaton pikkupaikka, mut tällä kertaa olin osannu varautua. Tulin tänne Franz Josefin kautta, jossa pysähyin käytännössä vaan nukkumassa matkalla tänne. Seuraavaks vuorossa Nelson.

you're such a city girl

Mount Cook oli mun sisällä asustavalle materialistille kunnon siedätyshoitoa. Lukuisten vaellusreittien, muutamien majotuspaikkojen ja informaatiokeskuksen lisäks ei Mt Cookista muuta juuri löytyny. Oli kiva ylläri, et mun hostellilla oli myös sauna. Tosin se oli kuivasauna ja olin pökertyä jo viiden minuutin jälkeen. Minkälaisessa saunassa kiukaalle ei saa heittää vettä? Suomalainen ei ymmärrä.

En ollu varautunu ruokakaupattomuuteen ja elelin pari päivää lähinnä kaurahiutaleiden ja appelsiinien voimalla.

Noissa maisemarikkaissa bussimatkoissa on muuten myös haittapuolensa. Mun vanha bussikammo heräs henkiin kun bussikuski hurjasteli korkealla vuoristotiellä "slow down, high crash rate" -kylteistä piittaamatta. Hätäuloskäynnin vieressä istumisesta ja turvatyön käyttämisestä tuskin olis ollu hirveesti hyötyä rotkoon syöksyttäessä.

Matkalla Milford Soundiin ratissa oli 75 -vuotias vanha herra, joka tunnellissa ilmotti, ettei kannata huolestua jos ei nää mitään, hänkään ei oo varma missä se tie menee. Ei huolettanu, ei. Nää ahtaat tunnelit on muutenki mun lemppareita.

Mut oli hiljasta. Ja kaunista. Oli hauskaa kuvata lumisia huippuja paahtavassa kuumuudessa.

i get lost in the beauty of everything i see